2011

 Aika kuluu järkyttävän nopeasti. Kevättä kohden mennään jo hyvää vauhtia. Ehkäpä päiväkin saattaa pidentyä pienen pienen hiiren askeleen joka päivä? Ainakin haluan uskoa niin! Mennyt vuosi sisälsi monia onnellisia asioita, ehkä parhaimpia mitä tähän mennessä on ollutkaan, mutta samalla elämän musta ja synkkä puoli tuli esiin. Valitettavankin usein. Surullisinta oli ainoan tuntemani pappan kuolema joulukuussa, juuri ennen joulua. Hän oli myös ensimmäinen läheiseni joka siirtyi ajasta iäisyyteen. Kuolema on kyllä luonnollinen ja väistämätön asia, jokaisen meidän kohdalla. Mutta siltikin se on pysäyttävä, ahdistava, surullinen, haikea ja täynnä sellaisia tunteita joille ei ehkä osaa antaa edes nimeä. Itselleni asian lopullisuus ja todellisuus alkaa iskeä vasta näin joulun ja sen aiheuttaman työ- ja stressimäärän jälkeen. En uskaltanut kohdata asiaa tuoreeltaan, vaan täytin päivät hullumaisella siivoamisella ja touhuamisella. En saanut öisin nukuttuakaan, koska en antanut keholleni ja mielelleni lupaa rentoutua. Nyt tuo kaikki alkaa kostautua. Yli 3 viikon huonosti nukutuista öistä kertyvä univelka + kaikki ne tunteet saavat minut välillä raivon, itkun tai totaalisen ahdistuksen valtaan. Tiuskin ja olen ilkeä ympärilläni oleville ihmisille...Loma lähenee loppua ja pitäisi palata virkeänä ja levänneenä opiskelujen pariin, mutta tunnen olevani väsyneempi kuin aikohin. Sana koulu, arki ja käynnissä oleva prokkis aiheuttavat melkoisen aggression. Joten koittakaahan kestää, ketkä joudutte sitä kanssani vääntämään!

Siitä on nyt noin 4 kk kun muutin Tampereelle. Luulin ja toivoin sen kuuluvan 2010 vuoden Parhaimmat / Kivoimmat tapahtuneet asiat - listaan, mutta kovinkaan ylös tuo ei kapua. En tiedä missä mättää, mutta kun en viihdy niin en viihdy. Jokainen palaaminen "kotiin" tuntuu raskaalta ja ei ollenkaan miellyttävältä. Olen tuntenut välillä melkoista syyllisyyttäkin "valehdellessani" ihmisille viihtyväni ihan hyvin täällä, koska olen huomannut miten sitä oudoksutaan ja hämmästellään, jos ei viihdy kun on juuri muuttanut pikkuruisesta Vammalasta oikeaan Kaupunkiin. Niinpä olen tyytynyt vastaamaan, ihan jees, ihan ok -tyyppisillä lauseilla ed. mainittuun kysymykseen. Vain läheisimmät tietävät totuuden. Mutta, suurin ongelma on se, että nykyisen asuntoni (en osaa vieläkään sanoa kodin) vuokrasopimus päättyy maaliskuussa ja haluaisin kovasti pakata kimpsuni ja kampsuni ja tulla kotiin, Vammalaan. Mutta, kouluni sijaitsee Tampereella ja muutto sieltä pois tarkoittaisi todella aikoisia ja raskaita bussimatkoja päivittäin. Ja painaahan vaakakupissa sekin, mitä ihmiset miettivät tai sanovat, jos palaan Vammalaan. Vaikkakin, aikuinen ihminen kun olen saan ihan itse tehdä valíntani. Se vaan ei aina ole niin helppoa!


Tämän tekstin perusteella voidaan taas vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä ja päätellä vaikka mitä musta ja mun surkuhupaisasta elämästä! Joten jotta kukaan ei saisi liian melankolista ja surkeaa kuvaa mun elämästä, täytynee kirjoittaa jotain positiivistakin :) (Toisaalta en voi olla varma edes, että lukeeko joku tätä!)



Olen kaiken tämän pyörityksen keskellä muistellut lapsuutta, nuoruuuta ja aikuisuutta. Ja hämmästyksekseni voin todeta kelanneeni enemmänkin niitä hyviä ja ihania muistoja! Se onkin pitänyt mua kiinni tässä hetkessä ja estänyt romahtamasta täysin jonkinlaiseen väsymykseen! En nyt ala jakamaan mitään erityistä muistoa, mutta suosittelen sitä kaikille lämpimästi! Kun muistelee ensimmäistä kunnon ihastustaan, nuoruuden kesiä ja niiden lapsellisia haaveita tulevaisuudesta ja elämästä ylipäätään, saa sellaista jonkinlaista uutta puhtia ja energiaa! Eikä se maksa mitään ;)

Kaikesta huolimatta toivotan, en hyvää, vaan PAREMPAA uutta vuotta 2011!