Keskinkertaista.

Ihanan tavallinen viikonloppu takana. Auringon paistetta, ostoksilla käyntiä, ruuanlaittoa, ihania ihmisiä ja upeita syksyn väreissä hehkuvia puita! Ja siltikin sellanen olo, että ei ole saanut mitään aikaiseksi, tai että jotain puuttuisi... Onkohan ihminen oikeastaan ikinä tyytyväinen siihen mitä hänella on? Epäilen ainakin itseäni tässä suhteessa kovin.

Olen ollut nyt käytännössä jo 2 vkoa pois koulusta. Toisaalta se on hirveän lyhyt aika, mutta toiselta kantilta ajateltuna se on valtavan paljon, varsinkin kun jaksokin on välissä vaihtunut ja uusia kursseja alkanut, joista mulla ei ole nyt hajuakaan. Todennäköisesti paluu kouluun tulee olemaan tuskaista, koska olen mukavuudenhaluinen ihminen, ja mulle sopii hyvin tälläinen ns. rytmitön elämä hyvinkin, ei ahdista iltaisin että kuinka saa nukuttua, muistiko laittaa herätyskellon, mitä laittaa päälleen jne. Mutta toisaalta taas puolipakko makoilu, itseopiskelu ja sen tuoma hajoilu ei pitemmän päälle ole herkkua sekään, plus vielä stressi onko opettajat armeliaita ja pääsenkö kursseista läpi, vaikka poissaoloja tulee nyt väkisinkin. Ja mein koulussa niihin on hyvinkin tiukka suhtautuminen.

 Kaiken tämän keskellä olen tajunnut olevani keskinkertainen. En ole mikään superihminen, joka suorittaa tuosta vaan itsenäisesti kaikki annetut tehtävät kiitettävästi, selviytyy kotihommista yhdellä jalalla ja pitää mielenkin virkeänä. Olen kaikkea muuta. Pessimistisyys nostelee päätään jatkuvasti, olen sata kertaa päivässä valmis heittämään hanskat tiskiin ja soittamaan, että en enää tulekaan opiskelemaan. Ja iltaisin kun menen nukkumaan, uni ei tulekaan kun en saa pölyallergian takia  kunnolla hengitetyksi ja imurointi on jäänyt taas toiseen kertaan. Aamuyöstä sitten nukahdan muutamaksi tunniksi ja aamulla peilistä katsoo räjähtänyt mustat silmänaluset omaava epäonnistunut ja väsynyt ihminen.

Tässä kohtaa herää kysymys, olenko kohtuuton itseäni kohtaan vai onko todellakin niin, että olen vain keskinkertaista laatua? Ihan totta, luulin syksyn alussa olevani kaiketi jonkinlainen super kaikessa, koska viime keväästä asti elämä on rullanut hyvin; sain työpaikan tosta vaan, pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan, tulevaisuus näytti valoisalta kaikinpuolin. Luulin, että muutto Tampereelle vahvistais "voittokulkua" ja saisin kasapäin uusia tuttavuuksia ja elämä olis auvoista ja ihanaa! Nyt kun olen istunut monta pitkää iltaa kotona yksinäni, kuunnellen miten hauskaa kämppikselläni on kavereidensa kanssa, olen tajunnut miten väärässä olenkaan ollut. En ole mikään superihminen, mitään ei saavuteta elämässä sormiaan napsauttamalla, eikä tenteistä saa haluamiaan arvosanoja vain koska on edellisessä koulussa tottunut saamaan kiitettäviä. Kai se on ihan terveellistäkin pudota "maan pinnalle" mutta silti se ottaa päähän ja paljon. Varsinkin kun vieressä on ihmisiä, joilla näyttää menevän niin loistavasti ilman sen kummenpia ponnisteluja. Ehkä se on osa tätä elämää, että joillakuilla on vain synnynnäisesti helpompaa löytää se "superihminen" itsestään ja me toiset..Niin, tyydytään olemaan keskinkertaisia.