Tammikuisia, joskin sekavia ajatuksia!

Oho, onpas edellisestä postauksesta (kuuluukohan sitä edes kutsua tuolla nimellä?) kulunut taas aikaa. Ja voi, miten paljon onkaan taas tapahtunut. Suurinpana muutoksena koulun keskeyttäminen väliaikaisesti. Tiedän, aika typeräähän tuo on ja moni sitä varmasti ihmetteleekin miksi ihmeessä. Vastausta en tiedä itsekään täysin. Kai se menee vain niin, että elämässä tekee joskus aika yllättäviä ratkaisuja ja aina ei välttämättä edes ihan oikeitakaan. Toisaalta, tähän asti on tuntunut ihan jopa hyvältä.  Ja vaikuttaahan siihen sekin tosiasia, että mun opiskeluaika ei olis välttämättä riittänyt jos oisin nyt jatkanut, ja siihenhän vaikuttaa syksyllä koipeani piinannut ruusu. Joskus tuntuu, että opetusministeriö tekee kaikesta hirveän hankalaa ja monimutkaista.


Nyt olen siis työnhakijana ja paria paikkaa oonkin katsellut jo. Saas nyt vaan nähdä miten asiat järjestyy. Koska jollain tapaa ne aina järjestyy!


Välillä tuntuu tosin siltä, että olisin pettänyt itseni ja läheiseni tällä päätöksellä. Kuullostaa varmasti hirveän typerältä, mutta tunteitaan kun ei voi valita tai oikein määrätäkään. Niitä tulee ja menee.. Oon kai liian kiinni siinä, mitä muut musta ajattelee ja koen nyt itseni jotenkin epäonnistuneeksi. MUTTA. Onneksi maailma ei oo kaatunut tähän(kään) päätökseen ja loppujen lopuksi, eipä taida tämän plikan koulun keskeyttäminen ihan mahtua "Maailman pahimmat ongelmat ja ihmisten virheet" -listan top 10 !!!! Jos edes sadan joukkoon. Mutta,  kuten oon ehkä joskus kirjoitellutkin, ihmisten ja varsinkin mun, on hirveän vaikea olla pohtimatta aina kaikkea ja miettimättä mitä musta aatellaan ja puhutaan. Yhdelle kun kumartaa niin toiselle pyllistää. Näin se vaan menee.


Muutto. Voi miten odotankaan, että saan OMAN asunnon ja koiran sinne. Omallahan en tässä yhteydessä tarkoita omistusasuntoa, vaan ihan vuokralle muutan mutta YKSIN! Kuluneen puolen vuoden aikana oon oppinut itsestäni ainakin sen verran, että mä en ole kämppis-tyyppiä. Ja mikä riemu, kun tajusin että mun ei tarvikaan olla. Se, että joku muu viihtyy niin ei tarkoita sitä, että munkin pitäisi viihtyä niin! Ja mulla on kyllä ollut ihan mukava kämppis ja kaikki on sujunut kaikinpuolin hyvin, mutta se ei oo vaan mua varten :)

Oon muutenkin kelannut viime vuosina tekemiäni isompia päätöksiä, huomasin että ne mitkä ei ole toimineet tai tuntuneet hyviltä, oli just niitä päätöksiä mitkä tein vasten mun sisäistä ääntä! Esimerkiksi hevosen osto on hyvä malli tästä. Kaikinpuolin Brenda oli kiva ja kaikkea (vaikke ei aina kylläkään) mutta jo ostotilanteessa tunsin, että mun ei pitäis ostaa tätä hevosta. Ja silti ostin ja oon sitä kyllä jälkeenpäin katunut. Tosin, olihan senkin kopukan kanssa hyviä hetkiä ja tutustuin hienoihin ihmisiin Brendan välityksellä, joten ei sekään ihan hukkaan mennyt... En voi vaan välttyä kuvittelemasta välillä, miten kaikki olisikaan juuri nyt toisin, jos olisin saanut sen hevosen minkä TODELLA halusin.. Mutta, sitä on nyt turha enää pohtia ja märehtiä, virheistään oppii sanotaan. Ja ehkä se joskus pitää jopa paikkaansa. Tiedä sitä sitten.


http://www.youtube.com/watch?v=kMzCJFx8tmE

Mielettömän hieno biisi. Ollut soitossa viime aikana paljon. Itse biisiin ei liity niinkään muistoja, mutta sanoitukset joiltakin kohdilta kolahtaa aikaslailla. Sanotaan, että herättää muistoja jo hukatusta ihmissuhteesta, josta olisin joskus toivonut tulevan jotain, uskoinkin jopa siihen. Nyt kun aikaa on kulunut, tajusin että on parempi että tiet erkanivat jo alkuvaiheessa, koska tuo ihminen oli ehtinyt jo repimään jotain minusta ja istuttamaan tilalle jotain, mikä ei tule koskaan katoamaan. Ja vaikka anteeksi on pyydetty ja jollain tapaa jopa anteeksi annettu, se ei tee tekemättömäksi niitä tunteita joita käyn edelleenkin läpi aika ajoin. Välillä kyyneleiden, vihan ja katkeruuden kanssa, välillä ihan täydessä sovussa asian ja itseni kanssa. Ja miten iloinen olenkaan, että tuo ihminen ei kuulu tänä päivänä elämääni!


Sellasta mulle näin tammikuun viime metreillä. Sekavaa ja sekavampaa. En tiedä, onko järkeä paljastaa itsestään näin paljon blogissa. Mutta jos se jotakuta ärsyttää tai huvittaa niin olkoon sitten niin. Joskus ehkä jopa toivon että tietyt henkilöt eksyisivät tänne ja lukisivat (ja tajuaisivat ne kohdat joissa kirjoitan heistä) koska minulla ei tule  ikinä tässä maailmassa olemaan niin paljon rohkeutta, että voisin (vaikka haluaisin) kertoa heille mitä ajattelen. Ja miten tietyt tapahtumat ovat vaikuttaneet pysyvästi ja paljon, vaikka olenkin niistä jollain tapaa yli päässykin. Huh. Vähän itseänikin alkaa jo hävettää tälläinen avautuminen, mutta. THIS IS MY LIFE ;)

Positiivinen loppuviikko!

Eilisen ja vähän pidempäänkin jatkuneen synkistelyn jälkeen päätin, että loppuviikosta tulee hyvä, hauska ja sellanen positiivinen :) En tosin tiedä miten sen käytännössä toteutan, mutta yritys on ainakin kova! Yritän siis kovasti olla nurisematta ja valittamatta ja keskittyä niihin asioihin mitkä on hyvin ja mistä nautin :)


Tänään heräsin kauniiseen ja talviseen päivään, aurinko paistaa ja ulkona on kaunista! Vietän päivää hyvässä seurassa erään ihanan ihmisen kanssa! Illalla näen serkkujani, jotka ovat olleet reilun 6 kk nyt Espanjan auringossa. Samalla voin nauttia ajasta koirani kanssa, joka ei valitettavasti voi asua kanssani. Kaikesta huolimatta Kamu on erittäin persoonallinen koira, joka osaa kyllä piristää tempauksillaan! Huomenna shoppailemaan erään serkkusen kanssa, meillä on aina ollut hauskoja reissuja. Ja eikä tämä tee varmasti poikkeusta! Ajattelin tuhlata ainakin Sex and the city- tuontantokausiin, ehkä jopa koko boxiin ;) Piristävää ja raikasta menoa, kauniita vaatteita ja tyttöjen juttuja! ( Okei, toi kuullosti ehkä vähän liiankin pirteältä, ainakin mun suusta! )


Olen myös harkinnut jos koittais herätellä vanhaa rakasta harrastusta henkiin. Kaipaan niin kovasti puuhastelua hevosten ja hevosihmisten kanssa olemista. Hevoset jos mitkä, auttavat unohtamaan kaiken muun :)


Saas nähdä, onnistunko ylläpitämään positiivisuutta loppuviikkoon ja miksen pidempäänkin. Ja kuinka paljon se tuottaa töitä. Nähtäväksi jää, onko suomalaisesta perusmelankolisesta surusilmästä ottamaan tämä haaste vastaan :)


Nyt aamukahvia parhaassa seurassa! - Don't worry, be happy :)

2011

 Aika kuluu järkyttävän nopeasti. Kevättä kohden mennään jo hyvää vauhtia. Ehkäpä päiväkin saattaa pidentyä pienen pienen hiiren askeleen joka päivä? Ainakin haluan uskoa niin! Mennyt vuosi sisälsi monia onnellisia asioita, ehkä parhaimpia mitä tähän mennessä on ollutkaan, mutta samalla elämän musta ja synkkä puoli tuli esiin. Valitettavankin usein. Surullisinta oli ainoan tuntemani pappan kuolema joulukuussa, juuri ennen joulua. Hän oli myös ensimmäinen läheiseni joka siirtyi ajasta iäisyyteen. Kuolema on kyllä luonnollinen ja väistämätön asia, jokaisen meidän kohdalla. Mutta siltikin se on pysäyttävä, ahdistava, surullinen, haikea ja täynnä sellaisia tunteita joille ei ehkä osaa antaa edes nimeä. Itselleni asian lopullisuus ja todellisuus alkaa iskeä vasta näin joulun ja sen aiheuttaman työ- ja stressimäärän jälkeen. En uskaltanut kohdata asiaa tuoreeltaan, vaan täytin päivät hullumaisella siivoamisella ja touhuamisella. En saanut öisin nukuttuakaan, koska en antanut keholleni ja mielelleni lupaa rentoutua. Nyt tuo kaikki alkaa kostautua. Yli 3 viikon huonosti nukutuista öistä kertyvä univelka + kaikki ne tunteet saavat minut välillä raivon, itkun tai totaalisen ahdistuksen valtaan. Tiuskin ja olen ilkeä ympärilläni oleville ihmisille...Loma lähenee loppua ja pitäisi palata virkeänä ja levänneenä opiskelujen pariin, mutta tunnen olevani väsyneempi kuin aikohin. Sana koulu, arki ja käynnissä oleva prokkis aiheuttavat melkoisen aggression. Joten koittakaahan kestää, ketkä joudutte sitä kanssani vääntämään!

Siitä on nyt noin 4 kk kun muutin Tampereelle. Luulin ja toivoin sen kuuluvan 2010 vuoden Parhaimmat / Kivoimmat tapahtuneet asiat - listaan, mutta kovinkaan ylös tuo ei kapua. En tiedä missä mättää, mutta kun en viihdy niin en viihdy. Jokainen palaaminen "kotiin" tuntuu raskaalta ja ei ollenkaan miellyttävältä. Olen tuntenut välillä melkoista syyllisyyttäkin "valehdellessani" ihmisille viihtyväni ihan hyvin täällä, koska olen huomannut miten sitä oudoksutaan ja hämmästellään, jos ei viihdy kun on juuri muuttanut pikkuruisesta Vammalasta oikeaan Kaupunkiin. Niinpä olen tyytynyt vastaamaan, ihan jees, ihan ok -tyyppisillä lauseilla ed. mainittuun kysymykseen. Vain läheisimmät tietävät totuuden. Mutta, suurin ongelma on se, että nykyisen asuntoni (en osaa vieläkään sanoa kodin) vuokrasopimus päättyy maaliskuussa ja haluaisin kovasti pakata kimpsuni ja kampsuni ja tulla kotiin, Vammalaan. Mutta, kouluni sijaitsee Tampereella ja muutto sieltä pois tarkoittaisi todella aikoisia ja raskaita bussimatkoja päivittäin. Ja painaahan vaakakupissa sekin, mitä ihmiset miettivät tai sanovat, jos palaan Vammalaan. Vaikkakin, aikuinen ihminen kun olen saan ihan itse tehdä valíntani. Se vaan ei aina ole niin helppoa!


Tämän tekstin perusteella voidaan taas vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä ja päätellä vaikka mitä musta ja mun surkuhupaisasta elämästä! Joten jotta kukaan ei saisi liian melankolista ja surkeaa kuvaa mun elämästä, täytynee kirjoittaa jotain positiivistakin :) (Toisaalta en voi olla varma edes, että lukeeko joku tätä!)



Olen kaiken tämän pyörityksen keskellä muistellut lapsuutta, nuoruuuta ja aikuisuutta. Ja hämmästyksekseni voin todeta kelanneeni enemmänkin niitä hyviä ja ihania muistoja! Se onkin pitänyt mua kiinni tässä hetkessä ja estänyt romahtamasta täysin jonkinlaiseen väsymykseen! En nyt ala jakamaan mitään erityistä muistoa, mutta suosittelen sitä kaikille lämpimästi! Kun muistelee ensimmäistä kunnon ihastustaan, nuoruuden kesiä ja niiden lapsellisia haaveita tulevaisuudesta ja elämästä ylipäätään, saa sellaista jonkinlaista uutta puhtia ja energiaa! Eikä se maksa mitään ;)

Kaikesta huolimatta toivotan, en hyvää, vaan PAREMPAA uutta vuotta 2011!